Kun puolet on satua

Onko tosiaan yli puolitoista vuotta siitä, kun edellinen ote Suppilon elämästä on kirjattu ylös? On siitä.



Jos nyt järjestettäisiin laiskojen ja saamattomien treenaajien nimenhuuto, minun pitäisi varmaankin nostaa molemmat kädet ja vielä toinen jalkakin ilmaan. En oikeasti tiedä, miksi näin on. Susu on nykyään tosi taitava, motivoitunut, innokas, sinnikäs, iloinen ja kaikin puolin mainio treenikaveri – miksi siis en treenaa?

Olin kahdeksanvuotias, kun Topi tuli meille. Mörkö ryntäsi kuvioihin muutamaa vuotta myöhemmin, sitten pian Susu. Yli kymmenen vuotta juoksin kaiken maailman riennoissa ja harrastin samaan aikaan varmaan ainakin viittä eri lajia – siis muun elämän ja tavoitteellisen urheiluharrastuksen lisäksi. Ehkä raja vain tulee jossakin vaiheessa vastaan. Nyt on otollinen hetki pyöritellä päätään ja tokaista, että niin vain se koira unohtuu nurkkaan pölyttymään, kun muu elämä muuttuu, paikkakunta vaihtuu ja muut asiat alkavat kiinnostaa. Ei nuorille pitäisi edes antaa koiraa, ainakaan aktiivista työturrea. Hassuinta tässä onkin se, että määrällisesti vietän Susun kanssa tällä hetkellä enemmän aikaa kuin milloinkaan aiemmin. Usein varmaan myös laadullisesti. Nuori Suppilo ja nuorempi Sirkku kyllä treenasivat ja juoksivat päät plussajalkoina treeneissä, mutta kiireiden pyörteissä siihen se aika ajoin jumahtikin. Silloin oli koiraelämä ja muu elämä, säntillisesti omissa bokseissaan.

Samalla tiedän, että on kyse myös siitä, että treenit ja koulutus ovat olleet todella tärkeitä tekijöitä siinä, että nyt voi rentoilla. Se, että voin ottaa Susun mukaan pääkaupungin keskustaan piknikille vieraiden ihmisten siliteltäväksi, ei ole ollut Suppilossa sisäänrakennettuna palasena. Tai edes se, että pitkät metsälenkit irti ovat rentouttavia ja mukavia meille molemmille ilman rakettireaktioita jokaiseen pikkujuttuun. Kumman helposti sitä vain alkaa pitää asioita itsestäänselvyyksinä, vaikka todellisuudessa lähes kaikki ovat opetettuja asioita. Ei ole montaakaan tilannetta, joissa Susu nykyään toimisi itselleen luontaisella tavalla – melkein kaikkeen sille on rakennettu korvaava, kaikkien elämän mukavammaksi tekevä toimintamalli.

Välillä mietin, voiko kukaan ymmärtää Susun merkitystä minulle mutta siinä se juju ehkä piileekin: siinä hetkessä, kun aloin pitää suppilonokkaa ja erityisesti meitä yhdessä uniikkina yksikkönä, meistä vasta oikeasti tuli sitä. Aina puhutaan siitä, kuinka koirasta ajan ja iän myötä tulee kuin ajatus. Kliseiden klisee, tiedetään. Kun kuitenkin näkee sen konkretisoituvan omassa arjessa jokaisessa hetkessä, jokaisessa vaihdetussa jäänsinisessä katseessa ja kaulalle painetussa kuonossa, tuntuu se aika hienolta. Hymähdän itselleni – hei, se on vain koira. Mutta miten tuo vain koira voikaan ymmärtää minua niin hyvin? Mistä se voi tietää? Kuljemme tunteja metsissä, pelloilla ja teillä. Missään vaiheessa en sano sanaakaan – minun ei yksinkertaisesti tarvitse. Susu on aina siellä missä pitää, omppupeppu hypähdellen ja välillä minua polvitaipeeseen nokkaisten. Silloin hymyilen sille ja se heilauttaa häntäänsä vastaukseksi – täällä ollaan. Se on aina siellä, ihan aina. Ilman Suppiloa olen varjoton. Siitä on oikeasti tullut sininen sielunpuolikkaani – vaikka enhän minä edes sieluun usko.

Kun Susu oli vasta pentu, muistan, kuinka äiti sanoi puoliksi kysyen, puoliksi todeten, että en taida olla varma pidänkö Sususta. Ja oli oikeassa, kuten äidit yleensä ovat. Mutta kuten äideillä on tapana myös tehdä, kysymystä seurasi viisaus. Ei se mitään, älä huoli – kun opit tuntemaan sen, opit myös rakastamaan. Ja niin kävi ja siitä totisesta pörröisestä pikkupennusta tuli suojelijani, lohduttajani, piristäjäni, kaikista rakkain paras ystäväni.



Vieläkö siellä ruudun toisella puolella on lukijoita? Ensi kerralla sitten lisää kuulumisia! Oletuksena, että aikajänne on hieman lyhyempi kuin 18 kuukautta.

  • rss
  • Del.icio.us
  • Digg
  • Twitter
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • Share this on Technorati
  • Post this to Myspace
  • Share this on Blinklist
  • Submit this to DesignFloat

10 kommenttia:

Julia kirjoitti...

Mietinkin tuossa jokin aika sitten, mihin olette kadonneet! Kiva kuulla taas teidän kuulumisia. :) Voin niin samaistua kahteen viimeiseen tekstikappaleeseen.

Josefiina kirjoitti...

Sinun kirjoitustasi on oikeasti aina yhtä mukavaa lukea – puet niin hyvin sanoiksi sen, mitä monesti omassakin mielessäni pyörittelen. Ei koira-arjen tarvitse olla suorittamista tai harrastuksia, mekään ei olla kesän jälkeen kuljettu treeneissä ja arki rullaa omalla painollaan ja meidän omien pienten juttujen siivittämänä paremmin kuin hyvin. Nytkin istun mökillä sohvalla ja Kasko nukkuu varpaideni päällä lattialla, Resko siinä aivan vieressä. Pitäisi lähteä suihkuun ja aamusta töihin. Myös minulle riittää tällä hetkellä täydellisesti tällainen koira-arki ilman kalenteriin merkittyjä treenejä ja menoja. Mennään jos siltä tuntuu, tai jätetään menemättä ja painellaan sen sijaan metsään - tai ehkä vain painutaan syvemmälle sohvanrakoon ja syödään herkkuja. Variaatioita on laidasta laitaan ja jos ja kun se päivä tulee kun haluan taas treenata tavoitteellisesti ja kisata, niin sitten taas mennään! Onneksi en koirieni kasvattajille ole luvannut koulutustunnuksia tiettyyn ikään mennessä tai x-määrää näyttelykäyntejä per vuosi :D Koirat ovat onnellisia ja mie oon onnellinen näin, se merkitsee.

Ihanaa että ootte palanneet! Kuulisin mielelläni myös jotain koulunkäynnistäsi :)

Jenni kirjoitti...

Kiva kuulla teistä pitkästä aikaa. Mielellään lukisin ihan vaikka vaan arkisia juttuja tai vaikka opiskelujuttuja, ei elämän kuulu olla koiraharrastussuoritusta kokoajan. Meilläki on tänä vuonna keskitytty lähinnä arkijuttuihin ja pitkiin lenkkeihin eikä tunnu yhtään pahalta vaikka pitkät treenisessiot kentillä vaihtui peltolenkkeilyyn tai vaikka vaan kotona oleiluun. Oon pari omaa harrastustaki aloittanut mihin ei liity koirat mitenkään, kiva kokeilla eri harrastuksia mitkä tuo eri tavalla mielihyvää mitä koiraharrastukset.. Näin se elämä menee eteenpäin ja muuttuu kokoajan. Tietty on ihmisiä jotka tekee koko ikänsä yhtä juttua, mutta musta ei ole siihen. Tietenkin aktivoin Elsaa ja tehdään asioita yhdessä, mutta ei mitenkään kisat mielessä. Elsalle varmaan on mielekkäämpääkin juosta vapaana pitkillä lenkeillä ja toteuttaa itseään siellä kuin treenata jollain kentällä. Toki Elsa treenaamisestaki tykkää, mutta ei se näytä siitä kärsivän vaikkei sitä enää joka ilta olisikaan..

Linnea Skogberg kirjoitti...

Täällä ollaan ja edelleen luetaan :) Kiva kirjoitus!

Sirkku kirjoitti...

Julia, täällä ollaan! Kiva kun jätit kommentin, tulen kurkkaamaan mitä teille kuuluu :)

Josefiina, kiitos kun kommentoit! Niin hyvä fiilis tuli tuosta mitä kuvasit – juuri noin se menee. Teidän elo ja olo kuulostaa niin mukavalta. Omalla kohdallani tämä on ollut todella paljon sen oivaltamista, että oma onnellisuus on se, jonka pitäisi ratkaista. Ei niinkään se, mitä ulospäin näkyy tai mitä voidaan konkreettisesti juurikin vaikka tuloksilla mitata. Toki niilläkin asioilla on aikansa ja paikkansa ja voivat tuoda osaltaan onnea. Paljon rapsutuksia ja terkkuja! Voisin koulunkäynnistäkin kirjoitella :)

Jenni, totta joka sana! Koirille varmasti on tärkeintä, että niillä ylipäätään on tarpeeksi puuhaa ja seuraa – oli se sitten tavoitteellista treenaamista tai jotakin ihan muuta. Tärkeintä tehdä sellaisia asioita, joista kumpikin tykkäävät ja se taas sysää entisestään liikkeelle hyvän fiiliksen kehää :) Oon itse samoin löytänyt uusia (urheilu)lajeja elämään ja päässyt niissä toteuttamaan tavoitteita ja kisaamaan niin tekee ehkä hyvää jollain elämän osa-alueella välillä vähän höllätä. Kirjoittelen varmaan muitakin juttuja jatkossa. Terkut ja kiva kun kommentoit!

Linnea, mukava kuulla! :)

Bea kirjoitti...

Totta kai! Täällä ollaan! Muutaman ensimmäisen kappaleen voisin melkeinpä allekirjoittaa kertaheitolla. Samanlaisia ajatuksia on ollut viime vuosina, kun ollaan taukoiltu pidempiäkin ajanjaksoja välillä. Usein olen silloin kokenut olevani paljon parempi koiranomistaja. Welcome back!

Jenni kirjoitti...

Olisi kiva kuulla noista urheilulajeistakin! Mä aloin käymään taas salilla parin vuoden tauon jälkeen ja myös käymään juoksulenkeillä. Oon tykännyt tosi paljon, kun on uusia harrastuksia mistä saa tosi paljon virtaa ja hyvää oloa.

Sirkku kirjoitti...

Bea, kiitos! :) Minulla on aika samanlainen olo siitä, että olen nyt parempi koiranomistaja - hassua kyllä. Teen Susun kanssa asioita, joista se ihan oikeasti pitää: lenkkeillään tosi paljon, temppuillaan, treenaillaan ja ihan vain hengaillaan. Nuorempana Susu aika ison osan meidän "yhteisestä ajasta" kökötti autossa yksin omaa treenivuoroaan odotellessa. Mutta sekin on toki osa harrastuskoiran elämää eikä se siitä varmasti kärsinyt, sitä en yritä sanoa tai asetella näitä asioita vastakkain :) Tosi paljon terkkuja teille!

Jenni, kiitos kirjoitusvinkeistä! Elämään mahtuu onneksi monenlaista mukavaa :)

Sarita kirjoitti...

Onpa mahtavaa että teidän blogi elää taas, kiva lukea kuulumisia! :)

Sirkku kirjoitti...

Huippua, että siellä luetaan vielä! :)

Lähetä kommentti