Kaikki hyvin

10 kommenttia


Edellisestä kirjoituksesta on kulunut melkein kolme kuukautta. Kun edellisen kerran olen avannut Bloggerin, minulla oli kipeä rassukkakoira, jolle olin jo kaivelemassa muistokirjoitusta valmiiksi. Ihan todella. Itkeskelin ja ajattelin, että tähän loppui sitten tämäkin tarina – sattumanvaraiseen mutta kohtalokkaaseen kompastumiseen yllättävään sairastumiseen. Susu oli aika apaattisen ja uupuneen oloinen, kipuili tulehtunutta korvaansa ja piileskeli sängyn alla. Helmikuun lopussa sille sitten aloitettiin Forthyron-lääke kilpirauhasen vajaatoimintaan sekä jatkettiin Canaural-tippaa korvavaivan helpottamiseksi. Kului pari viikkoa, minkä jälkeen korva kontrolloitiin. Se oli parantunut. Toiset pari viikkoa – kilppari- ja munuaisarvot kontrolloitiin. Ne olivat normaalit! Lopulta kaikki ongelmat siis todella ratkesivat sillä, että kilpirauhashormonien tasot saatiin palautettua lääkityksellä viiterajoihin. Ruokintaankaan ei tarvinnut tehdä muutoksia. Harvoin eläinlääkäriasemalta saa lähteä niin onnellisena kuin silloin maaliskuussa

On edelleen arvoitus, miksi Susulle on kehittynyt kilpirauhasen vajaatoiminta eikä sitä oikein mistään voi tietääkään. Ainoastaan se on lähes satavarmaa, että kyseessä on primäärinen hypotyreoosi eli hormonivaje johtuu itse kilpirauhasen tuhoutumisesta eikä esimerkiksi kasvaimesta hormonierityksiä säätelevässä aivolisäkkeessä. Vajaatoiminta ei parane ja vaatii elinikäisen lääkityksen, mutta koiran elämänlaatuun tai elinikään sairaus ei yleensä vaikuta. Hoitotasapaino tarkistetaan vuoden välein ja usein lääkeannosta joudutaan nostamaan aina välillä, jos oireet tekevät paluun. Nyt Susun lääkeannos ei ole kovin suuri, 150 mikrogrammaa Forthyronia aamuin illoin. Suppilo myös siirretään Ei jalostukseen eli EJ-rekisteriin, minkä jälkeen se saa jatkaa kisaamista Kennelliiton alaisissa kilpailuissa.

Mitä meille sitten tällä hetkellä kuuluu? Susu voi mainiosti ja on pirteä. Loppujen lopuksi sen aktiivisuustasossa ei oikeastaan tapahtunut huomattavaa muutosta lääkityksen aloittamisen jälkeen, vaan se on yhä sama kotioloissa perusrauhallinen itsensä. Tämä on ollut todella lohduttavaa huomata, sillä ehdin jo ajatella, että Suppis oli vajaatoiminnen vuoksi ollut lösähtänyt ja hidas ilman, että olin edes huomannut mitään. Luulen, että koiran matalavireisyys ennen diagnoosia johtui oikeastaan kokonaan kipeästä korvasta eikä niinkään kilppari- tai munuaisvaivoista. Tuskinpa vajaatoimintaa olisi vielä hetkeen löydettykään ilman sen aiheuttamaa sitkeää korvatulehduskierrettä.

Minulla alkaa olla ensimmäinen vuosi opintoja takana eli kai olen nyt sitten 1/6 eläinlääkäri ;) Vuosi on ollut todella mielenkiintoinen ja ajoittain aika kiireinenkin. Suppilokin on saanut osansa ja ollut koekoiruutena ties missä kummassa. Se on päässyt valepotilaaksi ylempien vuosikurssien käytännön kokeeseen, osallistumaan ryhmätöiden tekoon, viettämään sunnuntai-iltoja kampuksella mikroskopointisalissa ja vaikka mitä muuta. Muutenkin Susu on ollut tämän kevään jotenkin enemmän koirattomassa arjessani mukana – se on kyläillyt paljon kavereillani, ollut Kaisaniemessä piknikillä, suunnistamassa iltarasteilla, matkannut julkisilla ympäri pääkaupunkiseutua ja niin edelleen. Entäpä treenit? Täytyy myöntää, että ei mitenkään. Kun Susu sairasti, tipuin jotenkin rutiinista enkä ole saanut siitä vieläkään kiinni. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä se ei toisaalta ole niin vakavaa ja että melkein tärkeämpää on ollut se, että Suppis on saanut olla tosi tiiviisti normaaleissa askareissa ja ajanvietoissa mukana. Myös lenkkikilometrejä on kertynyt satoja ja aina iltaisin suppilonokka nukkuu tyytyväisenä syvää väsynyttä unta.

Ihanaa, että Susu voi taas hyvin. Siitä on kasvanut niin hieno koira, jonka kanssa on mutkatonta elää ja olla melkein missä vain.