Hui kauhistus!



Vihdoin ja viimein saimme aikaiseksi käydä ampumassa Susulle. Viime kerrasta oli varmaankin jo pari kesää aikaa ja jopa luulen, että paimen oli kuullut starttipistoolin viimeksi luonnetestissä. Suppishan ei ole leimallisesti ikinä ollut laukausarka vaan sanana ääniherkkä kuvaa sitä paljon paremmin – kovat äkilliset paukut eivät ole sen pahimpia lamauttajia, vaan enemmänkin kaikki epämääräiset kolinat, räminät ja suhinat. Usein sen pelkäämiin ääniin liittyy myös jotakin muita jänniä juttuja kuten haastavia pintoja tai muuta vastaavaa. Esimerkiksi pikkukolaus, joka junassa ajaa sen parissa minuutissa pakokauhuun, ei varmasti aiheuttaisi yhtään mitään reaktiota tutussa lenkkimaastossa tai kesken korkeavireisen tokotreenin. Sitten viimeisen ampumakerran Susun äänihermoilut ovat kuitenkin pahentuneet jonkin verran, joten tarkoitus tänään oli lähinnä selvittää, missä mennään.

Meille kävi klassinen "älä tee ainakaan näin" -tapaus: emme ihan muistaneet, miten pistoolia käytettiinkään ja kun autolla selvittelimme mekanismia, pyssy sitten tietenkin pamahti ja Susu oli ihan parin metrin päässä mutustamassa mustikoita. Emme itse reagoineet ääneen ja kun Susu siinä vähän oli huolestuneena luimuillut ja pörrännyt, palautui se nopeasti itsekseen. Ihan oikeasti rehellisen paukkuarka koira kuten nuori Topi olisi tuossa tilanteessa reagoinut todella vahvasti ja varmaankin menettänyt toimintakykynsä, joten Supen reaktio oli oikein positiivinen juttu.

No – varsinainen suunnitelma oli, että lähden kävelemään Susun kanssa metsään ja äiti ampuu sitten jonkin matkan päästä kaksi laukausta. Ensimmäisen jälkeen koira jäi katsomaan äänen suuntaan häntä koipien välissä mutta hihkaisin sen mukaani ja se tuli. Toiseen se reagoi myös mutta Susu-mittarilla ei pahasti: hääräsi ympärilläni, tähyili säpsyen ja kyseli ohjeita. Jatkoin vain kävelemistä ja jonkin matkan päästä heitin tyypille nameja mättäälle nähdäkseni, miten toimintakykyinen se vielä oli. Hienosti malttoi nuuskutella ja syödä herkut, joten ei ollenkaan paha.

Testailun tulos oli siis oikeastaan juuri sellainen, kuin olin arvellutkin: Susu reagoi ikävämmin kuin aiemmin mutta ei mennyt paniikkiin tai menettänyt toimintakykyään sekä palautui nopeasti ilman sen kummempaa showta. Luulen, että tilanne on nyt kuitenkin tosi haavoittuvainen – ihan kauhean pitkä matka ei ole siihen, että paukuista tulee järkyttävä mörkö, mutta toisaalta jos nyt osaa toimia oikein, tottiksen laukaukset tulevat olemaan ainoastaan haaste eivätkä este. Ainoa kysymys nyt onkin, että mikä se oikea toiminta sitten mahtaisi ollakaan. En tiedä, minkä pitäisi olla tavoite: se, että koira suhtautuu laukauksiin täysin neutraalisti vai se, että ne ovat sen mielestä hyvä juttu ja että se jopa nousisi niistä. Kumpaa yleensä tavoitellaan paukkupelkoisten kanssa? Nyt kai voisi ampua silloin tällöin lenkillä tai sitten silloin kun tehdään jotakin tosi hauskaa (leikitään). Tai jopa niin, että paukku > leikki alkaa. Toisaalta en haluaisi tehdä laukauksista liian isoa numeroa – ei sellaista ajatusta, että kun se kuuluu niin tapahtuu jotakin suurta ja ihmeellistä, oli se sitten kuinka iloinen tapahtuma tahansa.


Topista on tullut vanha, mutta maailman kaunein se on yhä

Tämä on vaikeaa! Yleensä koirien kanssa voi huoletta yrittää ja erehtyä eikä mitään kamalaa tapahdu, mutta nyt tekee helposti enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos hutiloi miten sattuu. Pelko on niin vahva tunne, että sitä ei ole sitten ihan helppo peitota, jos se pääsee vallalle. Topia silloin aikoinaan totutimme laukauksiin namiruudun ja Mörkön avulla, mutta en näe, että se on Susun kanssa sopiva saati tarpeellinen keino. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vielä mennä tottiskentälle ja kylmän viileästi vain ampua kahdesti kesken seuruukaavion – siinä näkisi tilanteen parhaiten. Vaan sitten jos käykin ikävästi ja koira siinä vetääkin täyden pakokauhun päälle, niin voi yhden kammokerran jälkeen olla aikamoinen työmaa edessä. Ääks. Nyt täytyy kysellä viisaammilta ja kokeneemmilta paljon neuvoja. Jos jollakulla on vinkkejä, mielipiteitä tai kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Ovat enemmän kuin tarpeen.
  • rss
  • Del.icio.us
  • Digg
  • Twitter
  • StumbleUpon
  • Reddit
  • Share this on Technorati
  • Post this to Myspace
  • Share this on Blinklist
  • Submit this to DesignFloat

3 kommenttia:

Eeva/Kolmiokorvat kirjoitti...

Lysti oppi metsässä sietämään paukkuja noin 30 metrin päästä. Poika ampui ja minä leikitin. Sitten "koira-asiantuntija" ampui Lystille kentällä, minkä jälkeen se ei palautunut, vaan äänipelot laajenivat. Siihen loppui meidän siedätys ja pk-ura, joka ei ikinä ehtinyt edes alkaa.

Paukkusiedätyksistä lukiessani löysin järkevän kuuloisen ohjeen. Kun koiralle ammutaan, ammutaan aina niin kaukaa, että koira ei juuri reagoi - ja toinen laukaus tulee aina vielä kauempaa. Sillä koira tietää, että kun ekan sietää, toinen on helpompi. Voi olla, että eka paukku on 200 m ja seuraava 220 m päästä, mutta siitä sitten hiissataan juttua lähemmäksi. - Jonkin uimahullun koiran tiedän siedätetyn paukkuihin niin, että sille ammuttiin aina uimareissulla.

Tärkein neuvo. Luota omiin aivoihisi ja koiran reaktioihin. Sinä sen parhaiten tunnet. Älä tee sellaista, mikä tuntuu liian rajulta.

Sirkku kirjoitti...

Meillä on tainnutkin joskus olla puhetta tuosta "koira-asiantuntija" -tapauksesta... Äh. Onneksi on muitakin lajeja kuin pk ja Lysti on niin hurja ja innokas agiliitäjä!

Kiitos, kun jätit kommenttia – oli hyödyllinen! Tuo viimeisin tosiaan taitaa olla se tärkein juttu eikä sitä koskaan voi liikaa painottaa :)

Minna kirjoitti...

Blogisurffarin kokemus ampumiseen siedättämisestä:

Treenikaverin koira, pelkäsi jonkin verran ääniä ja ylipäätään yllättäviä asioita. Opetettiin aktivoitumaan, siirtämään paine tekemiseen. Ensin nimenomaan muiden häiriöiden kautta ja kun osasi sen hyvin, sama ampumisen kanssa.

Tärkeintä koin, että tässä tapauksessa oli juuri se koiran lukeminen. Koira ei saa oppia odottamaan sitä kamaluutta, jolloin mielentila laskee ja koiran olo on epävarma. Eli siis mitään häiriöitä, eikä varsinkaan sitä ampumista, tehty millään sarjatulituksella ja viemällä se koira kellariin.

En tiedä miten "oikeasti" oppineet ihmiset näihin asioihin puuttuu. Itse haluan koiran tekemisen lähtevän sen omasta aktiivisuudesta ja tämä oli vain sovellus siitä herkkänahkaisemman koiran siedätykseen, jota treenikaveri lähti pienellä avustuksellani testaamaan. Lopputulos oli/on hyvä, valio siitä koirasta "leivottiin" ja tottikset oli kokeissa aina stressittömiä. :)

Lähetä kommentti